Kun kaikki kivet on käännetty, vaihtoehtona on vain ero

Suhteen päättyminen on aina surullista, ja eropäätös on vaikea. Kun perheessä on lapsia, vaikuttaa vanhempien ero väistämättä myös heidän elämäänsä. Perheen hajoaminen on kaikkien yhteinen suru. On vaikeaa katsoa, kun omat lapset kärsivät, ja sen vuoksi varmaan moni vanhempi pitkittää eroprosessia. "Jos kuitenkin vielä yritettäisiin, lasten vuoksi." Kannattaa yrittää, liian helposti ei saisi luovuttaa. Suren edelleen, että omien lasteni lapsuudenkoti ja perhe hajosi. Niitä ei heillä enää ole.

Tänä päivänä lapseni elävät vuoroviikoin kahdessa eri kodissa. Heillä on edelleen läsnä olevat ja aktiiviset vanhemmat, mutta kaikki juhlapyhät ja lomat jaetaan. Yhteisiä perhehetkiä ei enää ole. Suren myös, että näen lapsia vain puolet ajasta. 

Yritän pitää heihin yhteyttä, kun he ovat isänsä luona, mutta se ei ole sama asia. Tiedän kuitenkin, että ero oli meille kaikille paras ratkaisu. 

Olimme 20 vuoden jälkeen saavuttaneet pisteen, jossa suhteellamme ei enää ollut edellytyksiä jatkua. Olimme kääntäneet kaikki kivet ja yrittäneet saada asioita ratkaistua. Prosessi oli ollut pitkä, eivätkä tulokset kuitenkaan olleet riittäviä. En enää viihtynyt kotona, enkä pitänyt siitä, millainen ihminen minusta oli tullut. Haaveilin toisenlaisesta suhteesta. Minulla oli valtavan hieno mies, ja hän on loistava isä lapsillemme. En vaan enää ollut hänelle oikea nainen.  

Tunsin, että hänellä on oikeus tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin hän on. Se rakastava puoliso ei vaan enää ollut minä. En vieläkään osaa sanoa, missä vaiheessa muutos tapahtui, mutta kun erosimme, tiesin ettei jossittelulle enää jäänyt tilaa, eikä paluuta enää ollut. Lopulta tajusin, että en enää jaksa tai edes halua yrittää. Lopullinen päätös erota oli yhteinen, vaikka itse varmaan toimin aluksi veturina.

Teinirakkaus

Tapasimme nuorina ja rakastuimme luultavasti toistemme vastakohtiin. Itse rakastuin ex-puolisossani hänen rauhallisuuteensa. Hän tuntui turvalliselta ja luotettavalta. Häntä kiehtoi minussa varmaan spontaanisuus, ja olin häneen verrattuna hyvinkin pirtsakka. Hän oli ihmisenä sulkeutunut, ja minä taas olin paikoittain liiankin avoin. 

"Hän on aina kohtelias, ja minä taas olen ehkä liiankin suorapuheinen. Hän oli päätöksissään hidas ja minä salamannopea." 

Sanotaan, että vastakohdat täydentävät toisiaan, ja tämä oli varmaan aluksi meidän osaltamme totta. Meillä oli myös paljon yhteisiä ystäviä, ja halusimme tehdä yhdessä samoja asioita. Sen lisäksi, että olimme nuoria ja rakastuneita, meillä oli myös hauskaa.

Saimme nuorena lapsia ja elimmekin useita vuosia vauvakuplassamme. Olimme ennen kaikkea vanhempia ja perheen arjessa tiimimme toimi hyvin. Meillä oli omilta perheiltämme ja sukulaisilta tarvittava apu ja tuki. Rakastimme lapsiamme ja elimme aktiivista perhe-elämää. Ystäväperheitä oli mukavasti ympärillämme, ja lapsemme leikkivät yhdessä. 

"Asiat olivat siis kaikin puolin enemmän kuin hyvin." 

Näiden vuosien aikana emme varmaan edes ehtineet hirveästi miettiä omia tarpeitamme tai ei meillä ollut edes muita toiveita kuin toimiva perhe-elämä. Kadotimmeko toisemme jo tässä vaiheessa? Ehkä hän, jonka nuorena tapaa, ei enää aikuisena ole se oikea. Vai löysimmekö koskaan yhteyttä toisiimme syvemmällä tasolla?

Jossain vaiheessa sisälläni alkoi tuntua tyhjältä, ja tunne kasvoi vuosi vuodelta. Olin onnellinen perheestäni, mutta tunsin kuitenkin jatkuvasti, että jotain puuttuu. Olin tullut äidiksi niin nuorena, etten ollut ehtinyt kunnolla opiskella tai olla työelämässä. Tarve olla muutakin kuin äiti tuli noin kolmenkympin kohdalla. Lapset olivat jo ohittaneet vauvavaiheen, ja lähdin tarmokkaana kehittämään itseäni. 

Perheen ehdoilla opiskelin ja tein erilaisia töitä. Ilmoittauduin kaiken maailman itsensä kehittämiseen ja itsetutkiskeluun tarkoitetuille kursseille. Yritin vimmatusti löytää syvyyttä elämääni ja samalla selvittää, miksi minulla oli sisälläni yhä kasvava tyhjiö. 

Oliko syynä parisuhde vai jotain muuta? Rakastinko enää samalla tavalla kuin aikaisemmin? Halusimmeko enää elämältä ja suhteelta samoja asioita? Kysymyksiä oli paljon, eikä minulla vielä ollut tarpeeksi vastauksia.

Eroprosessi

Perhe-elämä jatkui, mutta omalta osaltani eroprosessi oli jo alkanut. Olin sekä surullinen että pettynyt itseeni. Miksi emme saa asioita toimimaan? Aluksi mieheni ei edes ymmärtänyt, että asia oli vakava ja meidän oli tehtävä jotain, jotta suhteemme voisi jatkua. 

"Kävimme pariterapiassa, ja kun terapeutti kysyi, olemmeko koskaan miettineet eroa, mieheni istui hiljaa, kun itse vastasin kyllä." 

Tilanne oli varmaan meille kaikille hankala. Mitä oli tehtävissä? Vanhempina tiimimme toimi edelleen hyvin, ja arki pyöri ihan mallikkaasti. Ystävät ja sukulaiset olivat iso osa elämäämme, ja heidän kanssaan koimme hauskoja reissuja, juhlia ja yhteisiä hetkiä. Mutta mitä jäi jäljelle, kun olimme kahdestaan?

Yli viiden vuoden ajan yritimme kaikin tavoin löytää taas toisemme. Yhdessä vaiheessa muutimme jopa hetkeksi erilleen. Kohtasin kuitenkin nopeasti pelon ja suuren epävarmuuden, joten palasin takaisin tuttuun ja turvalliseen satamaan. 

Välillä tilanne oli taas parempi, mutta eivät asiat oikeastaan koskaan ratkaisevasti muuttuneet. En usko, että mieheni oli onnellinen, mutta hänelle ehkä meidän yhteinen elämämme olisi siinä vaiheessa riittänyt. Itse kaipasin jotain muuta. 

Olin ihmisenä kasvanut ja oppinut sanoittamaan tunteitani ja tarpeitani. Halusin tulla ihmisenä nähdyksi ja kohdatuksi, saada vastinetta tunteilleni. Teflon ei toimi minulla, asioista on pystyttävä puhumaan. Haluan tuntea, että elän!

"Lopulta minun oli tunnustettava ensiksi itselleni ja sitten ystävilleni, että kaipasin toisenlaista suhdetta." 

Tarvitsin suhteeseeni enemmän tunnetta, syvyyttä, keskusteluyhteyttä ja varmaan myös intohimoa. En tiedä, ymmärsikö kukaan koskaan, mitä tarkoitan. Toisaalta tilanne ei varmaan ollut ystävillenikään helppo. Kaikki tunsivat meidät vuosien takaa ja olivat niin tottuneita meihin, että tuskin hekään osasivat kuvitella mitään muuta. 

Joku taisi sanoa, että kaipaan jotain, mitä ei ole olemassa. Oliko näin, olikin yksi vaikeimmista asioista selvittää itselleni. Tänä päivänä olen iloinen ja kiitollinen itselleni, että uskalsin unelmoida. Vaikka se oli toimivan perhe-elämän osalta vaikeaa, myönsin itselleni, että tämä ei naisena minulle riitä. Aikuinen minä tarvitsee jotain muuta.

Muistan edelleen illan, kuin kerroimme lapsille päätöksestä erota. Vaikka silloin tuska oli suuri, ja olemme varmaan maksaneet erostamme kovan hinnan, oli päätös edelleen myös lasten osalta oikea. Kun lasten vanhemmat eivät enää ole onnellisia, ei heidän kotinsa ole hyvä paikka elää.

Eropäätös oli myös meille vaikea. Jouduin itse hyvästelemään ihmisen, jonka kanssa olin kasvanut aikuiseksi ja perustanut perheen. 

Hän oli minulle kuin veli, ja olimme eläneet yhdessä koko aikuiselämän, 20 vuotta. 

Tiesin, ettei meistä koskaan voi tulla ystäviä. Minun oli päästettävä hänestä irti ja antaa hänen mennä. Se oli myös oikea päätös, sillä tänään hän on onnellisesti naimisissa.

Entä kuinka minun kävi? Elän itse parisuhteessa, josta tunteita ei puutu. Nykyinen mieheni haastaa minut ihmisenä lähes kaikilla tasoilla. Välillä tunteiden vuoristorata kulkee kovaa, mutta suhteessamme on kaipaamaani rakkautta, syvyyttä ja intohimoa. Joskus saatan kiljua alamäessä, "but I love it".

Lisätietoa ja vertaistukea

Erilaisia terapiapalveluita parisuhteen vahvistamiseksi tai sen pelastamiseksi löytyy todella paljon. Voi käydä pariterapian lisäksi, myös yksilöterapiassa yhteisen terapeutin kanssa tai oman erillisen terapeutin vastaanotolla. Löytyy myös parisuhdeleirejä yhteisen sävelen löytämiseksi. Kannattaa kokeilla mikä on itselleen toimiva ja mieluista terapiasuhde. Tärkeintä on hakea ajoissa apua.

Eron jälkeen on myös hyvä käydä yksilöterapiassa tai vertaistukiryhmissä, käsittelemässä tapahtumia ja omia tunteitaan. Näin saat apua eron tuomien tunteiden käsittelemiseen, ja sinulla on paremmat valmiudet ja työkalut onnistua mahdollisessa uudessa suhteessasi.