Vauvavuoden univaje johti loppuun palamiseeni

Töihin paluu

Lapsi oli vuoden ja neljä kuukautta, kun palasin töihin. Puolisoni jäi vielä omalle vanhempainvapaalleen neljäksi kuukaudeksi. Koin olevani unelmatyössäni, ja minulla oli todella hyvä työnantaja. Tiedostin kuitenkin, että tilanteemme oli raskas, ja nyt jälkeenpäin ajateltuna minun olisi pitänyt olla pidempään kotona eikä kiirehtiä töihin. 

Huonosti nukutut yöt ja työ ei ole helppo yhdistelmä.

Aloitin työt kuitenkin täynnä virtaa ja intoa, vaikka yövalvominen painoi entistä enemmän. Sinä samana syksynä kodissamme tapahtui vesivahinko ja jouduimme muuttamaan evakkoon toiseen asuntoon. 

Työn aloitus yhdistettynä vesivahingon aiheuttamaan stressiin ja huonosti nukuttuihin öihin oli lähtölaukaus uupumukseeni. Meni kuitenkin vielä vuosi ennen kuin tämä kaikki johti loppuun palamiseen.

Päiväkotiarki ja töihin paluu uuvuttivat

Kun mieheni palasi töihin, lapsemme aloitti päiväkodin seuraavan vuoden tammikuussa ollessaan vuoden ja kahdeksan kuukautta. Päiväkoti oli oman työpaikkani vieressä, joten minä olin suurelta osin vastuussa lapsen viemisestä ja hakemisesta. 

Huonosti nukuttujen öiden takia aamut olivat erityisen vaikeita. Onneksi jaoimme muuten kaiken tasapuolisesti puolisoni kanssa, ja saimme näin arjen toimimaan. Kun lapsi oli sairas, olimme vuorotellen hänen kanssaan, vaikka totta puhuen jäin väsymyksen takia mielelläni itse kotiin.

Lapsemme isovanhemmat ovat kaikki edelleen työelämässä ja lisäksi he asuvat monen sadan kilometrin päässä. Meillä ei siis ole juurikaan tukiverkostoa.

"Monet kaverimme toki tarjoutuivat vahtimaan lasta, jotta me pääsisimme esimerkiksi elokuviin, mutta emmehän me jaksaneet edes lähteä mihinkään."

Sanoinkin aina, että jonkun pitäisi tulla aamulla kello seitsemältä, kun lapsi herää, jotta me voisimme nukkua koko päivän. Neuvolasta olisimmekin ehkä saaneet tällaista apua, mutta kynnys pyytää vierasta ihmistä hoitamaan lastamme oli korkea. Yritimme siis vain selvitä kahdestaan.

Vähitellen kasvava väsymys johti siihen, että minun oli vaikea muistaa asioita. Tuntui, etteivät asiat enää olleet hallinnassani, ja elimme jatkuvan kaaoksen keskellä. 

Yritin tehdä asioita, jotka edistäisivät jaksamistani: 

• Nukuin päiväunia, jotta jaksaisin hoitaa iltahommat. 
• Haimme ja saimmekin apua lääkäristä. 
• Nukuimme mieheni kanssa eri huoneissa, jotta ainakin toinen saisi lepohetken. 
• Nukuimme vuorotellen päiväunia ja jaoimme puoliksi iltahommat. 

Näin jaksoimme noin vuoden ajan melko hyvin.

Uupumuksen käännekohta

Muistan edelleen, kun lapsellamme oli päiväkodissa itsenäisyyspäiväjuhlat, ja olimme väsymyksen takia jälleen myöhässä. Emme muistaneet laittaa edes juhlavaatteita päälle, mikä samaan aikaan hävetti ja itketti. 

Mietin jo silloin, että tarvitsemme taukoa tilanteeseemme, mutta joululoma oli tulossa, joten jatkoimme entiseen malliin. Sen joulukuun vietin monet aamut itkien autossa väsymystäni. Tuntui, etten jaksa edes kävellä työpaikalle asti ja silti aina menin. 

Odotin joululomaa, ja sitä, että ehtisimme saada jonkinlaista lepoa. Eihän se lyhyt loma tietenkään riittänyt, vaan tammikuussa sama meno jatkui. En silloinkaan osannut hakea apua. Tuntui, että olin vain luovuttanut, koska mikään ei kuitenkaan auttaisi. "Lapsi nukkuu sitten, kun nukkuu."

Olin kuitenkin aina vain väsyneempi. Työpaikan lounaalla en enää tunnistanut ihmisiä ympärilläni. Ymmärsin kyllä, että he ovat työkavereitani, mutta en muistanut kenenkään nimiä. En edes oman esimieheni nimeä. Tästä tietenkin säikähdin ja ymmärsin, että nyt riittää. Kävelin suoraan lounaalta työterveyteen, ja itkin siellä kertoessani, että olen saavuttanut päätepisteen.

"Päällimmäisenä minulla ei ollut huoli työstäni vaan siitä, miten pystyisin näin väsyneenä huolehtimaan omasta lapsestani." 

Jäin heti sairaslomalle, jolla olin puolitoista kuukautta. Lapsen isovanhemmat pyysivät töistä vapaata ja ottivat lapsemme luokseen viikoksi. Nukuin sen koko viikon lukuun ottamatta käyntejä esimerkiksi lääkärissä, verikokeissa ja psykologilla. Totesinkin lääkärille, että viikolle tuli lopulta niin paljon kaikkea, että en ehtinyt juurikaan levätä, vaikka käytin kaikki vapaat hetket nukkumiseen.

"Nyt jälkikäteen ajateltuna, minun olisi pitänyt jo silloin ensimmäisenä syksynä viheltää peli poikki eikä odottaa niin pitkälle." 

Tilanteen vakavuutta oli silloin vaikea ymmärtää ja jälkikäteen on kuitenkin aina helppo sanoa, että olisi pitänyt toimia toisin. Nykyään olen tarkempi siitä, että yritän edes joskus mennä ajoissa nukkumaan ja levätä enemmän. Erityisesti, jos huomaan uupumisen merkkejä. Olen myös töissä oppinut delegoimaan herkemmin, kun siihen on tarvetta.