Vauvavuoden univaje johti loppuun palamiseeni
Univelkaa huonosti nukkuvasta lapsesta, liian paljon töitä ja yllättävä vesivahinko. Syy uupumukseeni ei ole yksiselitteinen, vaan luultavasti monen tekijän summa. Kärsin vuosia vakavan väsymyksen merkeistä, ja lopulta se johti loppuun palamiseeni.
Lapsemme oli alusta asti huono nukkumaan. Ensimmäiset kolme vuotta hän valvoi paljon, ja me hänen myötään. Jos lapsi joskus nukkui, hän heräili usein tai saattoi valvoa pitkiä pätkiä.
Ollessaan valveilla lapsi myös aina vaati toisen vanhemman viereensä. Kokeilimme erilaisia unikouluja ja selvitimme asiaa yksityisellä lääkärillä, mutta mitään syytä näille valvomisille ei ikinä löytynyt. Pystyimme vain odottamaan, että tilanne joskus rauhoittuisi itsestään.
Töihin paluu
Lapsi oli vuoden ja neljä kuukautta, kun palasin töihin. Puolisoni jäi vielä omalle vanhempainvapaalleen neljäksi kuukaudeksi. Koin olevani unelmatyössäni, ja minulla oli todella hyvä työnantaja. Tiedostin kuitenkin, että tilanteemme oli raskas, ja nyt jälkeenpäin ajateltuna minun olisi pitänyt olla pidempään kotona eikä kiirehtiä töihin.
Huonosti nukutut yöt ja työ ei ole helppo yhdistelmä.
Aloitin työt kuitenkin täynnä virtaa ja intoa, vaikka yövalvominen painoi entistä enemmän. Sinä samana syksynä kodissamme tapahtui vesivahinko ja jouduimme muuttamaan evakkoon toiseen asuntoon.
Työn aloitus yhdistettynä vesivahingon aiheuttamaan stressiin ja huonosti nukuttuihin öihin oli lähtölaukaus uupumukseeni. Meni kuitenkin vielä vuosi ennen kuin tämä kaikki johti loppuun palamiseen.
Päiväkotiarki ja töihin paluu uuvuttivat
Kun mieheni palasi töihin, lapsemme aloitti päiväkodin seuraavan vuoden tammikuussa ollessaan vuoden ja kahdeksan kuukautta. Päiväkoti oli oman työpaikkani vieressä, joten minä olin suurelta osin vastuussa lapsen viemisestä ja hakemisesta.
Huonosti nukuttujen öiden takia aamut olivat erityisen vaikeita. Onneksi jaoimme muuten kaiken tasapuolisesti puolisoni kanssa, ja saimme näin arjen toimimaan. Kun lapsi oli sairas, olimme vuorotellen hänen kanssaan, vaikka totta puhuen jäin väsymyksen takia mielelläni itse kotiin.
Lapsemme isovanhemmat ovat kaikki edelleen työelämässä ja lisäksi he asuvat monen sadan kilometrin päässä. Meillä ei siis ole juurikaan tukiverkostoa.
"Monet kaverimme toki tarjoutuivat vahtimaan lasta, jotta me pääsisimme esimerkiksi elokuviin, mutta emmehän me jaksaneet edes lähteä mihinkään."
Sanoinkin aina, että jonkun pitäisi tulla aamulla kello seitsemältä, kun lapsi herää, jotta me voisimme nukkua koko päivän. Neuvolasta olisimmekin ehkä saaneet tällaista apua, mutta kynnys pyytää vierasta ihmistä hoitamaan lastamme oli korkea. Yritimme siis vain selvitä kahdestaan.
Vähitellen kasvava väsymys johti siihen, että minun oli vaikea muistaa asioita. Tuntui, etteivät asiat enää olleet hallinnassani, ja elimme jatkuvan kaaoksen keskellä.
Yritin tehdä asioita, jotka edistäisivät jaksamistani:
- Nukuin päiväunia, jotta jaksaisin hoitaa iltahommat.
- Haimme ja saimmekin apua lääkäristä.
- Nukuimme mieheni kanssa eri huoneissa, jotta ainakin toinen saisi lepohetken.
- Nukuimme vuorotellen päiväunia ja jaoimme puoliksi iltahommat.
Näin jaksoimme noin vuoden ajan melko hyvin.
Uupumuksen käännekohta
Muistan edelleen, kun lapsellamme oli päiväkodissa itsenäisyyspäiväjuhlat, ja olimme väsymyksen takia jälleen myöhässä. Emme muistaneet laittaa edes juhlavaatteita päälle, mikä samaan aikaan hävetti ja itketti.
Mietin jo silloin, että tarvitsemme taukoa tilanteeseemme, mutta joululoma oli tulossa, joten jatkoimme entiseen malliin. Sen joulukuun vietin monet aamut itkien autossa väsymystäni. Tuntui, etten jaksa edes kävellä työpaikalle asti ja silti aina menin.
Odotin joululomaa, ja sitä, että ehtisimme saada jonkinlaista lepoa. Eihän se lyhyt loma tietenkään riittänyt, vaan tammikuussa sama meno jatkui. En silloinkaan osannut hakea apua. Tuntui, että olin vain luovuttanut, koska mikään ei kuitenkaan auttaisi. "Lapsi nukkuu sitten, kun nukkuu."
Olin kuitenkin aina vain väsyneempi. Työpaikan lounaalla en enää tunnistanut ihmisiä ympärilläni. Ymmärsin kyllä, että he ovat työkavereitani, mutta en muistanut kenenkään nimiä. En edes oman esimieheni nimeä. Tästä tietenkin säikähdin ja ymmärsin, että nyt riittää. Kävelin suoraan lounaalta työterveyteen, ja itkin siellä kertoessani, että olen saavuttanut päätepisteen.
"Päällimmäisenä minulla ei ollut huoli työstäni vaan siitä, miten pystyisin näin väsyneenä huolehtimaan omasta lapsestani."
Jäin heti sairaslomalle, jolla olin puolitoista kuukautta. Lapsen isovanhemmat pyysivät töistä vapaata ja ottivat lapsemme luokseen viikoksi. Nukuin sen koko viikon lukuun ottamatta käyntejä esimerkiksi lääkärissä, verikokeissa ja psykologilla. Totesinkin lääkärille, että viikolle tuli lopulta niin paljon kaikkea, että en ehtinyt juurikaan levätä, vaikka käytin kaikki vapaat hetket nukkumiseen.
Kaivattuja muutoksia
Kun palasin sairauslomalta, tarkistimme työnantajani kanssa työtaakkaani kohtuullisemmaksi. Olin tehnyt alusta asti 80 %:sta työviikkoa, mutta työmääräni oli kuitenkin pysynyt samana. Olin jo vuoden ajan sanonut, että työtaakkani on liian suuri työtunteihin nähden, mutta yrityksistä huolimatta työmäärää ei onnistuttu vähentämään.
Kun korttitalo viimein kaatui, sain vihdoin apua. Asiat eivät kuitenkaan olleet niin yksinkertaisia. Koin usein, että minua rasitti jopa enemmän keskeneräisten projektien siirtäminen ihmisille, jotka eivät tienneet niistä mitään.
Muistikuvani ajasta töihin paluun jälkeen ovat todella hataria. Olen monesti miettinyt, että johtuiko väsymykseni valvomisesta vai liiallisesta työmäärästä. Ehkä, jos työmääräni olisi ollut kohtuullisempi, asiat eivät olisi menneet niin pitkälle. Ehkä uupumukseni johtui molemmista. Jälkikäteen on tietenkin vaikea lopulta sanoa, mikä oli varsinainen syy loppuun palamiseeni.
Kun lapsi täytti kolme vuotta, hän alkoi vähitellen nukkumaan täysiä öitä. Siitä hetkestä alkoi oma palautumiseni. Toipumistani edisti edelleen se, että työmääräni oli kohtuullisempi, vaikka kestikin kauan ennen kuin näin tapahtui.
"Nyt jälkikäteen ajateltuna, minun olisi pitänyt jo silloin ensimmäisenä syksynä viheltää peli poikki eikä odottaa niin pitkälle."
Tilanteen vakavuutta oli silloin vaikea ymmärtää ja jälkikäteen on kuitenkin aina helppo sanoa, että olisi pitänyt toimia toisin. Nykyään olen tarkempi siitä, että yritän edes joskus mennä ajoissa nukkumaan ja levätä enemmän. Erityisesti, jos huomaan uupumisen merkkejä. Olen myös töissä oppinut delegoimaan herkemmin, kun siihen on tarvetta.
Nyt tiedän, että jos pääni sisällä on kaaos, itken herkästi ja nukahdan heti silmät suljettuani, olen jo liian uupunut. Jos olisin nyt samassa tilanteessa uskon, että osaisin tunnistaa oman väsymykseni paremmin.Lisätietoa ja vertaistukea
Hakeudu
ajoissa omaan työterveyshuoltoosi tai uupumukseen perehtyneelle
asiantuntijalle. Jos et ole työelämässä tai itsellesi tuntuu paremmalta
vaihtoehdolta, kysy apua omasta neuvolastasi. Heillä on paljon asiantuntemusta
vanhempien uupumuksesta, joka ei välttämättä edes liity työelämään. Lapsesi ja
sinä, olette neuvolan asiakkaita aina siihen asti, kunnes koulutaipale alkaa