Keskenmenosta toipuminen oli pitkä tie

Ensimmäinen raskauteni alkoi heti, kun jätimme ehkäisyn pois. Kuukautisten poisjääminen ja pienet tuntemukset olivat ensimmäiset merkit siitä, että olin raskaana. Pian kuukautisten loppumisesta tein positiivisen raskaustestin, joka varmistettiin vielä lääkärissä verikokeella.

Olimme tässä vaiheessa asuneet hieman alle vuoden ulkomailla. Nykyisessä kotimaassamme ei ole Suomen kaltaista neuvolajärjestelmää, eikä minulla ollut vielä omaa gynekologia, joten kävin tuntemani yleislääkärin luona. Kaikki näytti siltä, että raskaus etenee normaalisti.

Odotus muuttui menetykseksi

Keskenmeno. Oli aamupäivä ja olin yksin kotona, koska olin vapaalla ja mieheni oli töissä. Huomasin vuotavani verta ja jo silloin aavistin, että kaikki ei ole hyvin. Kun mieheni tuli kotiin, lähdimme heti päivystävään sairaalaan, tai niin luulimme. Päivystävä lääkäri oli jostain syystä todella huonotuulinen ja vain huomautti, että meidän pitäisi olla toisessa sairaalassa.

Tästä jäi jälkikäteen huono fiilis. Kyseinen lääkäri teki kuitenkin ultraäänitutkimuksen ja kertoi, ettei sydänääniä kuulu, ja raskaus oli valitettavasti mennyt kesken. Olin kahdeksannella tai yhdeksännellä viikolla eli ensimmäisellä kolmanneksella, joten lääkäri määräsi lääkkeellisen hoidon kohdun tyhjentämiseksi.

Lääkäri varoitteli, että lääke saattaa aiheuttaa kovat kivut, mutta henkinen puoli oli lopulta vaikeampi.

Jouduin lääkkeenoton jälkeen käymään pari kertaa verikokeissa, koska raskaushormonit pysyivät keskenmenosta huolimatta korkealla. Oli todella raskasta käydä osastolla, jossa oli odottavia äitejä, ja itse olin juuri kokenut keskenmenon. Itkin joka käynnin jälkeen.

Keskenmenon syytä ei koskaan saatu selville. Olen itse kuitenkin paljon miettinyt, mikä siihen johti. Jälkikäteen pohdin esimerkiksi, oliko saamallani sikainfluenssarokotteella yhteys keskenmenoon. Olin saanut rokotteen muutama viikko siitä, kun raskaus sai alkunsa. En rokotetta ottaessani vielä tiennyt olevani raskaana, joten en sitä osannut kysyttäessä tietenkään kertoa. Varmuutta rokotteen ja keskenmenon yhteydestä ei koskaan saada, mutta ehkä minulle toi tietyllä tavalla lohtua ajatella, että syynä oli rokote.

Avoimuus auttaa toipumisessa

Keskenmeno oli iso ja siihenastisen elämäni ensimmäinen menetys. Olimme jo ehtineet innostua raskaudesta ja valmistautua lapsen tuloon. Laskettu aikakin oli jo tiedossa. Keskenmenosta toipumiseen meni yllättävän pitkä aika. Sitä ei ehkä itsekään ymmärtänyt silloin, miten kauan siihen oikeastaan meni. Kaikki kävi niin äkkiä, sekä raskaus että keskenmeno, että en välttämättä kyennyt tiedostamaan kaikkea tapahtunutta.

En myöskään osannut käsitellä asiaa tai puhua siitä, mikä ei edistänyt toipumista.

Meille ei ollut vielä muodostunut tukiverkostoa uudessa kotimaassamme, joten olin tavallaan yksin asian kanssa. En koe saaneeni apua paikalliselta lääkäriltäkään. Sain toki viikon verran sairauslomaa, mutta en muista, että hän olisi esimerkiksi kysynyt vointiani. Perheeni ja ystäväni Suomessa tiesivät sekä raskaudesta että keskenmenosta ja olivat tietenkin tukenani. En kuitenkaan ehkä osannut heillekään asiasta puhua. Tuntui myös vaikealta, että minulla ei silloin ollut ketään, joka olisi samassa tilanteessa ja jonka kanssa olisin voinut asian jakaa.

Vertaistuesta olisi varmasti ollut iso apu, mutta tapahtuneesta on jo 12 vuotta, ja maailma oli silloin erilainen. Somea ei vielä käytetty samalla tavalla kuin tänä päivänä, enkä ehkä muutenkaan osannut etsiä vertaistukea. Nyt keskenmeno olisi varmaan helpompi kohdata, kun asiasta puhutaan enemmän. Esimerkiksi Ernest Lawson kertoi hyvin avoimesti siitä, miten keskenmeno oli kohdannut heidän perhettään. Lukiessani muiden tarinoita muistan, että minulla oli hyvin samanlaiset tunnelmat.

Anna surulle aikaa

Toimisin tänä päivänä eri tavalla ja puhuisin heti avoimemmin keskenmenosta, koska ymmärrän, että se auttaa toipumisessa. Avoimuus asiassa on itselleni tärkeää, koska keskenmeno on toisaalta edelleen jonkin verran vaiettu aihe, vaikka se onkin niin yleistä.

Omassa lähipiirissänikin on tapahtunut monia keskenmenoja, ja haluan olla mahdollisuuksien mukaan ystävilleni ja tutuilleni vertaistukena, jos heille näin käy.

Niille, jotka ovat kokeneen keskenmenon, haluan sanoa, että surkaa asiaa rauhassa ja puhukaa. On tärkeää osata antaa aikaa surulle ja asian käsittelylle. Myös vertaistuesta on valtavasti apua.

Ostimme mieheni kanssa ulkomaanreissulta pienen enkelipatsaan, joka muistuttaa meitä aina syntymättömästä pikkuisestamme. Keskenmenoni jälkeen yritimme uutta raskautta, joka onnistui noin kolme vuotta myöhemmin. Tänä päivänä meillä on yhdeksän- ja kuusivuotiaat tytöt. Olemme selvinneet keskenmenosta ja lapsettomuudestakin ja elämme onnellista perhe-elämää.