Perheeseen syntyi keskonen
Oli aurinkoinen heinäkuun alun kesäpäivä. Sellainen, jolloin naiset pukeutuvat vain hellemekkoon tai kevyeen hameeseen. Niin olin tehnyt minäkin. Olin raskaana 33. viikolla, mutta mahduin vielä normaaleihin vaatteisiini. Osa työkavereista ei ollut edes huomannut vielä, että meille tulee kolmas lapsi.
Sen sijaan, että olisin nauttinut perheen kanssa kesästä, makasin Kätilöopistolla tutkimushuoneessa. Lääkäri liikutteli ultraäänianturaa ja katsoi tiiviisti tietokoneen ruutua. Olin vähän pitkästynyt, katselin ulos pihalle ja kuuntelin vauvan liikkeitä.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin joutunut tutkittavaksi tiheiden supistelujen ja kohdunkaulan lyhentymisen takia raskauksien aikana. Olin ollut viimeksi samassa huoneessa pari viikkoa sitten neuvolalääkärin lähettämänä.
En ollut yhtään huolestunut - tämä olisi varmasti taas väärä hälytys. Tilanne rauhoittuisi, kun lepäisin. Vanhemmat lapsenikin olivat syntyneet vain kaksi ja kolme viikkoa etuajassa.
Lääkäri jatkoi hiljaa olemista ottaen puhelimen käteensä. Kohta huoneessa oli kolme lääkäriä. Lopulta he kääntyivät puoleeni sanoen, että tilanne näyttää huolestuttavalta. Kohdunkaulaa oli jäljellä vähän. Lapsi oli laskeutunut. Supistelin kymmenen minuutin välein. Jäisin sairaalaan seurantaan, enkä saisi liikkua kuin vessaan.
Minulla oli vain kevyet kesävaatteeni, auton avaimet ja kännykkä. Mutta sille tielle jäin makaamaan sairaalasänkyyn katselemaan taas ulos ikkunasta.
Ihmiset pyöräilivät ja söivät jäätelöä Kätilöopiston puistossa ilman huolen häivää. Koin olevani lasin takana kuin jossain toisessa maailmassa, jossa vilisi eri syistä seurannassa olevia äitejä enemmän ja vähemmän sekavissa fiiliksissä.
Lääkärit olivat huolineen oikeassa, sillä tilanne paheni hitaasti - mutta varmasti - kaksi seuraavaa päivää, vaikka synnytystä yritettiin pysäyttää. Itse uskottelin pääseväni pian kotiin eli vauva syntyisi samoihin aikoihin kuin siskonsa.
Jokainen vähänkään fiksumpi ihminen olisi osannut tehdä johtopäätöksiä henkilökunnan käytöksestä ja vauvan keuhkoja kypsyttävistä piikeistä. Oma olonikin kävi koko ajan tukalammaksi kipeine supistuksineen. Silti vain uskoin omia aikaisempia kokemuksiani ja olin yltiöpositiivinen.
Kolmantena päivänä luokseni lähetettiin synnytyslääkäri, joka kertoi, miten keskosten synnytys ja hoito järjestetään. Lääkäri vakuutti, että kaikki menisi todennäköisesti hyvin. Voisin synnyttää normaalisti. Vauvaa hoidettaisiin todennäköisesti teholla tässä samassa sairaalassa.
Samaan aikaan - kuin sattuman oikusta - tunsin lapsivesien menevän. Se, että lapsi syntyisi todellakin nyt, iski rajusti fyysisenä tunteena läpi kehon. Synnyttäisin kohta, lapsi voisi olla vaarassa, emmekä olleet ollenkaan valmistautuneita vielä vauvan tuloon. Mies sattui olemaan onneksi paikalla jakamassa huolta kanssani.
Muutaman tunnin päästä sain hetkeksi pienen pojan rinnalleni ennen kuin hänet vietiin ottamaan lisähappea ja tutkittavaksi. Tuskin koskaan yhteen hetkeen on mahtunut niin monta ristiriitaista tunnetta: Iloa lapsen syntymästä, lapsen kuntoon liittyviä pelkoja, helpotusta synnytyksen loppumisesta ja riipivää tunnetta siitä, etten saanut pitää lasta lähelläni.
Kuin näin vauvan seuraavan kerran, hän makasi erikoissängyssään happiviiksissä ja tippaletku päässä. Erilaisia antureita oli ympäri kehoa ja laitteiden piiputus täytti huoneen. Sairaanhoitaja hyöri lapsen ympärillä huolehtien hänestä kuin omastaan. Huomasin heti oman paikkani - täällä saisin olla vain apulainen ja sivustaseuraaja, kunnes oppisin hoitamaan keskosta ja hän vahvistuisi.
Ja vahvistui hän, vaikka ensimmäiset viikot ja vuodet olivat vaikeita.
Vauva sairastui hankalaan infektiokierteeseen, kärsi refluksitaudista, keskosille tyypillisistä syömisongelmista ja puheen kehityksen häiriöistä. Pyörimme ensimmäiset vuodet kodin, päivystyksen, lastenosaston, terapeuttien ja apteekin välistä ympyrää. Elimme ensimmäisen vuoden samanlaisessa kuplassa kuin ihmiset korona-aikaan: ei vieraita, ei kyläilyjä, ei kaupassakäyntiä, ei kerhoja ja niin edelleen.
Nyt lapsen täyttäessä kahdeksan vuotta ikävät muistot ovat jo haalistuneet. Lapsi on reipas, terve koululainen, jolla on enää hienomotoriikan lievää häiriötä. Hänellä on enää toimintaterapia käynnissä. Lapsi pärjää mainiosti normaalissa luokassa, on hyvä matematiikassa ja englannissa.
Olisin tietysti toivonut asioiden menevän toisin. Tämä on ollut minulle kuitenkin myös matka epätäydellisyyden ja elämän yllätyksellisyyden sietämiseen. Mikään ei näytä enää itsestään selvältä ja lapset - jos mahdollista - entistäkin suuremmilta lahjoilta.
"Keskosvauvan äiti"
Lisätietoa ja vertaistukea
Kevyen toimintaa voimme suositella. Se on MLL:n jäsenyhdistys, joka nojaa toiminnassaan niin kansalliseen kuin kansainväliseen asiantuntemukseen. Tarjoaa tiedon lisäksi vertaistukea. www.kevyt.fi ja facebookissa ryhmä Kevyt-yhdistyksen ystävät